*tsirps*

eli oluttölkin avaamisen ääni. Tänään oli/on tyypillinen päivä vailla varsinaista selvää suunnitelmaa. Toisin sanoen, maailma on osterini ja voisin periaatteessa tehdä ihan mitä vaan päähäni juolahtaa. Toki minulle oli asetettu/olin asettanut itselleni tiettyjä tavoitteita kuten esimerksi siivousta ja kaupassa käyntiä, mutta nuohan ovat varsin nopeasti ja helposti suoritettavissa, eikä niiden laiminlyömisestä seuraisi maailmanloppua. Lienee sanomattakin selvää, että nuo ovat yhä suorittamatta, mutta ei oteta siitä paineita, sillä onhan nyt viikonloppu ja olenhan kaiken lisäksi vielä kesälomalla joten eihän minulta nyt voi mahdottomia odottaa? Miksi sitten tunnen syyllisyyttä jätettyäni nuo askareet tekemättä?

Syyllisyyden tuntoa ja tekemättömyyteni moitittavuutta vähentäisi se jos olin käyttänyt tämän ajan tekemällä edes jotain, kuten esimerkiksi liikkumalla tästä tuolista peräti ulos asti, vaikka ihan vaan menemällä ystäväni kanssa terassille juomaan tätä kaljaa tietokoneen ääressä juomisen sijaan. Nythän en siis ole oikeastaan tehnyt muuta kuin herännyt, pukeutunut, surffannut, katsonut useita jaksoja Seinfeldiä, tilannut pizzaa kun nälkä kävi liian pahaksi ja sitten surffannut vähän lisää (irkkaamisen lomassa). Johtuuko syyllisyyden tunne siitä, että olen asettanut itselleni liikaa tavoitteita, tietäen etten pysty niitä täyttämään? Miten niin en pysty, ei tässä mistään aivokirurgian opettelemisesta ole kyse? Mieleeni juolahtaa usein haluja mennä paikkoihin, tehdä asioita, tuntea tietyllä tavalla ja kuvittelen näiden halujen olevan toteutettavissa. No ovathan ne tietysti, mutta eipä niitä tule silti yleensä toteutettua. Eikö olisi parempi olla kuvittelematta moisia, mutta miten voin estää itseäni ajattelemasta näitä? Jos en haaveilisi turhuuksista enkä joutuisi pettymään kun en saavutakaan niitä, niin olisinko yhtään sen onnellisempi? En usko, sillä elämä oli käytännössä tätä samaa tasapaksua idlausta.

Aina välillä koen jonkun ajatteluketjun seurauksena ahaa-elämyksen, että olen itse oman elämäni herra. Jos haluan jotain, niin se on minusta ja vain minusta kiinni. Kukaan ei varmasti tule minua repimään ylös tuolista, lennätä Floridan rämeille ja anna suokiiturin avaimia minulle jotta pääsen väistelemään alligaattoreita kovassa vauhdissa. Kliseinen havahdus, mutta niin kai se on. Miten se sitten minua auttaa? No ei vittu  yhtään mitenkään! Ois tietty helpointa pistää tää vaan meidän sukupolven piikkiin, me nyt vaan ollaan tämmöstä pullamössönuorisoa jota ei kiinnosta mikään eikä jaksa tehdä mitään. Kaikki pitäis tulla ilmaiseksi kultatarjottimella ja valmiiksi pureskeltuna. Ei se varmaan ihan niinkään mene, eiköhän meidän vanhemmatkin olleet ihan samanlaisia vätyksiä (tai ainakin olisivat halunneet olla), mikäli heidän sota-ajan kokeneet vanhemmat olisivat sallineet sen. Hiihtiväthän sentään isovanhempamme joka aamu 20km kouluun ilman suksia, ylämäkeen aamuin ja illoin.


No oliko tässä kirjoituksessa sitten yhtään mitään järkeä? Ei.. Oliko kirjoitus yhtä huonoa kielioppia alusta loppuun ja sisälsikö se aivan liian monta kysymysmerkkiä? Juu.. Saiko tämän kirjoittaminen minut tuntemaan, että olen saanut jotain aikaiseksi tänään, eikä päivä ole täten mennyt aivan hukkaan? Kyllä!